viides

Multa usein kysytään, että miltä masennus tuntuu konkreettisesti, tai että miten sen voi nähdä ihmisestä. Eihän sitä useimmissa tapauksissa voikaan nähdä. Koko mielenterveyshäiriö, tai miten sitä ikinä haluaakaan kutsua, tuntuu niin abstraktilta. Sitä kärsivä harvoin osaa kuvata tuntemuksiaan ja olotilaansa niin rationaalisin lausein, että ympärillä olevat ihmiset ymmärtäisivät täysin. Mulle masennus on joinakin päivinä tunnottomuutta, joinakin päivinä jaksamattomuutta ja joskus jotain ihan muuta.

Mulle kaikista pahin on ehdottomasti se tunnottomuus. Kun kaikkina muina päivinä tunnen asiat viiden kertaisesti, joku päivä ne samat asiat eivät enää tunnu miltään. Tänään on se päivä. Tänään, 25.9.2016, on se päivä, kun mikään ei tunnu miltään.

Heräsin tänään aamulla sänky täynnä käytettyjä nenäliinoja, enkä tuntenut mitään. Tiesin kyllä, että viime yö oli mennyt itkiessä huolesta ja ikävästä. Mutta silti herätessäni en tuntenut mitään. Ei ollut kylmä eikä kuuma. Ei ollut liian kirkasta, mutta ei myöskään liian pimeää. Päässä ei liikkunut mitään, eikä kielenpäällä ollut sanoja sanottavaksi. Nousin ylös ja menin syömään aamupalaa. Ketään ei ollut näköetäisyydellä, mutta en myöskään kaivannut ketään lähistölle. Söin rauhassa, tiskasin ja menin takaisin huoneeseeni.

Makasin sängyllä tuijottaen eri pisteitä huoneessani. Välillä kattoo, välillä penkkii, välillä peiliä ja välillä seinillä riippuvia tauluja. Päässä ei liikkunu vieläkään mitään. Aika valui ja valui, kunnes yhtäkkiä oli kai pakko mennä oman huoneen ulkopuolelle ja syödä lounasta.

Näinä päivinä en oikeastaan jaksa puhua kellekään. Minulla ei ole tarve lausua sanoja tai olla sosiaalinen. Täydellinen päivä menisi niin, etten sanoisi sanaakaan, mutta varsinkin nyt kun olen eri maassa, eri kulttuurissa… On pakko sanoa edes jotain. Vaihdoin pari sanaa perheen kanssa, söin ja kiitin ruuasta. Ja hautauduin taas omaan huoneeseeni.

Kävin taas makuulle ja koitin kehittää ajatusta päässäni, tuloksetta. Ei vieläkään mitään. Ei tunteen tunnetta. Koitin tehdä asioita, jotka yleensä saavat minut tuntemaan jotain. Eläinvideot, valokuvat, musiikki. Mutta ei mitään.

Äsken nousin sängystäni ja avasin tietokoneen. Ja tässä sitä kirjotetaan. Taustalle laitoin soimaan sen kuuluisan tappolistan, joka usein saa ainakin jotain tuntemuksia aikaan kuunnellessa. Mutta ei, ei vieläkään. Ne, jotka tuntee mut, tietää että se on usein se viimenen niitti. Ne, jotka tuntee mut, myös tietää, että tykkään tosi paljon kirjoittamisesta ja sillä tavalla usein ilmaisen itseäni ja tunteitani. Mutta tää ei tunnu yhtään miltään. Sanoja kyllä kertyy, mutta ei tunteen tunnetta. Aivan kuin olisi samantekevää, kirjoitanko sodigjsgkÖSlgj<gkslgjdh vai näitä niin sanottuja järkeviä sanoja. Samalla tahdilla nämäkin ilmestyvät paperille ja samalla tavalla se myös vaikuttaa minuun. Eli ei mitenkään. En tunne mitään. En yhtään mitään.

Pitäisi kai tuntea itsensä onnelliseksi tai iloiseksi, kun ei tunne mitään kipua, jota usein tunnen. Mutta ei, tässä minä vain istun. Toistan tekemiäni asioita, välillä tuijotan pisteitä, välillä istun tietokoneella kirjoittamassa ja välillä makaan sängyssä. Mutta aina odottamassa niitä tunteita, joka taitaa olla tänään mahdottomuus.

Tää teksti on varmaan kolmas mitä kirjoitan, se toistaa itseään uudelleen ja uudelleen, mutta en voi sille mitään. En tiedä päätyykö tämäkään mihinkään, vai poistanko sen heti valmistuttua. Moni ihminen, joka tietää, että tämä on ajatusvirtaa kun kirjoittaa kaiken mitä päähän ikinä sattuu tulemaan, mutta tämä ei ole ajatusvirtaa. En edes tiedä mitä tämä on. En tiedä mitään. Hyvää päivänjatkoa.

Seuraavat biisit soivat, kun kirjoittelin tätä postausta

Nothing else matters - Metallica

Misty Mountains - Richard Armitage

I see fire - Ed Sheeran

Let her go - Passenger

Give me love - Ed Sheeran

Lullaby - Nickelback